Alustan suojapanssarin (alustapanssarin) materiaalit ja teknologiat ovat kehittyneet useiden sukupolvien ajan. Ensimmäisen-sukupolven varhaiset tuotteet sisälsivät pääasiassa asfalttia, olivat edullisia, mutta olivat herkkiä halkeilemaan kuivumisen jälkeen. Veden kerääntyminen näihin halkeamiin saattoi laukaista "akkuilmiön", mikä pahentaa alustan korroosiota, ja siksi ne poistettiin markkinoilta. Toisen -sukupolven tuotteet olivat öljy-(liuotin-pohjaisia) alustan ruosteenestoaineita, joiden ohenteet olivat usein erittäin myrkyllisiä komponentteja, kuten tolueenia, jotka olivat haitallisia ihmisille. Tuloksena oleva liimakerros oli kova, herkkä halkeilemaan ja joustamattomalta, ja sen äänieristys oli keskinkertainen. Niitä käytetään harvoin alueilla, joilla on tiukat ympäristömääräykset.
Kolmannen -sukupolven vesiliukoiset (ympäristöystävälliset) rungon ruosteenestoaineet käyttävät vettä ohenteena, eivät sisällä myrkyllisiä aineita ja niillä on etuja, kuten vahva tarttuvuus, hyvä liimakerroksen elastisuus ja merkittävä rungon äänieristys, joten ne ovat yleisin valinta nykyisillä markkinoilla. Uusimmissa neljännen -sukupolven tuotteissa käytetään komposiittipolymeerihartsimaaleja ja muita materiaaleja, mikä parantaa entisestään ympäristöystävällisyyttä, vakautta ja suojaa, mikä tekee niistä valinnan korkeatasoisille-markkinoille. Varhaisista asfalttia ja myrkyllisiä liuottimia sisältävistä tuotteista nykypäivän ympäristöystävällisiin, -suorituskykyisiin pinnoitemateriaaleihin, alustapanssarin teknologinen iteraatio heijastaa markkinoiden jatkuvasti-nousevia suojavaikutuksia, ympäristöstandardeja ja ajomukavuutta koskevia vaatimuksia.
